Oi!

Kun samassa teoksessa on kuvattu Suomen historiaa, suomalaista kultuurihistoriaa ja suomalaisen

arjen historiaa, niin voiko sellaista kirjaa mitään muutakuin rakastaa? Ei voi.

Paimentyttö avaa Enni Mustosen uuden sarjan nimeltään Syrjästäkatsojan tarinoita. Tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun loppupuolelta köyhästä kalastajanmökistä, jossa 13-vuotias Ida asuu sairaan äitinsä kanssa. Ida jää kuitenkin orvoksi ja joutuu lähtemään kotoaan. Lyhyen karjakonpestin ja vakavan onnettomuuden jälkeen Ida päätyy pikkupiiaksi itsensä Sakari Topeliuksen perheeseen. Päivät ovat täynnä työtä kukonlaulusta iltamyöhäiseen, mutta pian Ida kuitenkin löytää paikkansa Topeliuksen perheessä.

Tämä kirja oli minulle todellinen nautinto juurikin blogin ensimmäisessä virkkeessä mainitsemieni seikkojen takia - ja onhan kirja myös hyvin ja huolellisesti kirjoitettu! Teoksesta tuli mieleen Eira Pättikankaan romaanit ja se mitä aina mietin niitä lukiessani (Pättikangas kirjoittaa pääasiassa historiallisia romaaneja) eli millä ihmeen sisulla ja sitkeydellä nuo entisaikojen paimentytöt ja pikkupiiat oikein jaksoivat päivästä toiseen? Heillä ei ollut kertakaikkiaan yhtään mitään. Ida ei omistanut edes alushousuja.

Toinen miettimisen aihe on loppumattomalta tuntuva kotitaloustöiden määrä. Ei ollut lämmintä juoksevaa vettä, ei imuria, kahvinkeitintä, mikroaaltouunia, valmisruoki,a pyykkikonetta... vaan kaikki piti tehdä itse omin käsin alusta alkaen. Jopa terveyssiteet tai siis stoptuukit, kuten Irene-mamselli Idaa opettaa, oli kudottava itse. Ja stoptuukien kutominen, peseminen ja ja kuivattaminen oli tehtävä mahdollisimman hiljaa ja piilossa. Idalla ei totisesti ollut tekemisen puutetta, mutta ei hän silti kohtaloaan surkutellut. Hmm, ehkäpä nykyihmisellä olisi jotain opittavaa menneiden vuosisatojen naisten elämästä?

Ja vaikka jo kuvittelinkin tietäväni suomalaisen kirjallisuuden historian suurmiehistä kaiken ;) , niin enpäs tiennytkään. Paimentytössä avatui aivan uusia piirteitä professori Topeliuksesta: en ollut edes käsittänyt kuinka naisvaltaisessa ympäristössä hän eli :). Paimentytöstä sainkin kimmokkeen tutkia tarkemmin -pitkästä aikaa!- Topeliuksen maailmaa.

Ainoa ongelma tässä nyt sitten on se, että miten malttaa odottaa jatkoa? Teoksen lopussa kun Topeliuksen kuolemaa sureva Ida saa kuulla, että Erik Järnefeltin Aino-sisko etsii luotettevaa lastenhoitajaa. Niin, juurikin tämä Aino, joka "on naimissa sen viuluniekan ja säveltäjän kanssa"...

Enni Mustonen:
Paimentyttö
Otava, 2013
ISBN 978-951-1-27207-6
363 s.

"Karhun kanssa painii lyön...

... ja maailma unholaan jääköön!"

Tehdään nyt aivan ensin selväksi se, että en todellakaan ole mikään erä- tai metsähenkinen ihminen. Minulle käsite "metsä" tarkoittaa sitä, että käyn kerran vuodessa vanhempieni kesäpaikkaa ympäröivässä metsässä katsomassa olisiko siellä marjoja tai sieniä. Kesämökki ja saunarakennus täytyvät koko ajan olla näkyvillä, muuten ei tule mistään mitään ;). Mutta karhu on jostain kumman syystä kiehtova eläin ja kun näin komean karhunnaaman pilkottavan kirjaston hyllyssä, niin tottakai uteliasuuteni heräsi!

Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin on Erno Paasilinnan toimittama komea antologia karhunpyynnistä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Esipuheessaan Paasilinna kuvailee karhua eläimenä juuri niinkuin se minuakin kiinnostaa: se on metsiemme kunnioitetuin ja monen monta hellittelynimeä omaava peto, joka on Kalevalan päivistä asti ollut kirjallisuutemme kuvatuin eläin. Kuuluisista karhunkaatajista on kerrottu ja kirjoitettu ylistäviä sankaritarinoita. Karhua on jumaloitu, pelätty, ihailtu ja saalistettu. Siitä on riittänyt ruuaksi ja lämmittäväksi turkiksi, mutta silti sitä on kunnioitettu metsän jumalana.

Karhuantologia alkaa kansankertojien kuvauksilla, joista vanhimmat ovat 1800-luvun alusta asti. Nämä kuvaukset perustuvat Suomen kansan murrekirjan aineistoon, jota kerättiin 1930-40 -luvuilla. Kansanmiesten tarinat ovat melko hyytäviä karhunmetsästystarinoita, mutta niiden lukemista vaikeuttavat juurikin erilaiset murreasut. Ääneenluettuna tarinat toimisivat vielä paremmin!

Murretarinoita seuraa vajaat nelisenkymmentä metsästystarinaa, jotka on poimittu esimerkiksi Ilmari Kiannon, Sakari Pälsin, Arto Paasilinnan ja Antti Tuurin tuotannoista. Onpa mukana yksi naisenkin kirjoittama kohtaaminen karhun kanssa: Annikki Kariniemi kertoo tarinassaan Karhun kanssa kasvotusten siitä miltä tuntui katsoa metsän kuningasta silmästä silmään. Ja onhan mukana toki kaikkien aikojen kuuluisin karhunpyytäjä ja metsästystilastojen ennätysmies Martti Kitunen (1747-1833). Antologia sisältää niin Sakari Topeliuksen kuin Heikki Korhosen kirjoittamat Kitus-tarinat.

Ja vaikka en tiedä mitään metsästämisen periaatteista, niin aika raakaa tuo karhunkaato on menneinä vuosisatoina ollut. Karhuja on surutta tapettu talvipesiin, samaten pennut ovat olleet riistaa siinä missä muutkin metsäneläimet. Mutta no, eipä silloin sata vuotta sitten ollut kauppojen kylmäaltaita täynnä tyhjiöpakattuja broilerisuikaleita, joten jos oli nälkä, niin ei muuta kuin metsälle.

Teosta täydentävät hieno nelivärinen kuvaliite ja petotutkijan analyysi karhun asemasta nyky-Suomessa. Tätä kirjaa oli mukava lueskella pala palalta pitkin kesää (nautin yleensäkin antologioiden lukemisesta) - ja kiittää hiljaa mielessään nykyaikaista helppoa ruuanlaittoa ;).

Erno Paasilinna (toim.):
Kamppailuja karhun kanssa 1800-luvulta nykypäiviin
Otava, 2001
ISBN 951-1-17022-8
380 s.

Murha maalaiskylässä

Tuula T. Matintupa esitteli vuonna 2012 uuden romaanihenkilön: rikoskomisario Aleksanteri Piippo sai tehdä tilaa rikosylikonstaapeli Alina Männylle. Mänty debytoi Syntymään tuomittu -nimisessä dekkarissa ja keväällä 2013 ilmestyi sen seuraaja nimeltään Laululintu.

Olen nauttinut Matintuvan dekkareista juuri samasta syystä kuin murharouva Christien teoksista. Kirjoissa kun pääosassa on ainoastaan murha (ja tietysti sen selvittely!), mutta ei mitään sen syvempää yhteiskunnallista pohdintaa. Lisäksi Matintupa osaa tiivistää asiansa eikä esimerkiksi Pirkko Arhipan lailla vatvo teoksesta toiseen poliisihahmonsa yksityiselämänsä edesottamuksia. Alina Männyn siviilielämää raotetaan vaikean äitisuhteen ja siskon vauvanodotuksen myötä, mutta asioista kertominen ei ulotu sellaisiin mittasuhteisiin kuin vaikkapa Varpu Ahavan alkoholismista jankkaaminen.

Mutta itse Laululintuun siis. Hmm, mitäpä siitä sanoisi, ettei tulisi paljastaneeksi liikoja... No, on maalaiskylä uskonlahkoineen, kyläjuoppoineen ja juoruämmineen. On perhe, jonka musta lammas palaa kotikonnuilleen aloittaakseen elämänsä puhtaalta pöydältä, mutta tuleekin tapetuksi. Jossain vaiheessa yksi kyläjuopoista naukkaisee myrkkyviinaa, erään pikkutytön biologisten vanhempien taustojen penkominen sysäisee liikkeelle lumipalloefektin ja vaikka kaikki tuntuvat tietävän toistensa asiat, niin kuka loppujen lopuksi valehtelee ja kenelle? Lue, nauti ja rentoudu! Vai voiko murhaa miettiessään nauttia ja rentoutua... ;)

Tuula T. Matintupa:
Laululintu
Kustannus-Mäkelä Oy, 2013
ISBN 978-951-883-488-8
190 s.